Tapaan kysellä paljon kohdatessani uuden ihmisen. Haluan tietää, mitä tämä opiskelee, miksi, ja mistä hänen kiinnostuksensa on lähtöisin. Tällainen eräänlaista synnyinlähdettä, ”alkua”, koskeva perustavanlaatuinen kysymys kiehtoo minua, koska en ikinä itse osaisi vastata siihen. Kuitenkin juuri siksi haluankin uskoa, että joku toinen on jo ratkaissut arvoituksen. Kysymykselläni yritän siis selvittää, olisiko keskustelukumppanini kenties alkemisti, joka osaa vangita alut ja loput lasipurkkeihin, joita voi arkipäiväisesti esitellä toisille kuin hyönteiskokoelmia, ”katsos, tässä purkissa näemme alun, jolla on neljä karvaista jalkaa, ja tämä loppu puolestaan on pyöreä kuin hulavanne”.

Keskustelukumppanini rönsyilevyydestä riippuu, miten hän reagoi kysymykseeni. Pohdiskelevainen luonne saattaisi todennäköisesti tarttua syöttiin ja lähteä pyörittelemään kysymystä monitahoisesti aivan, kuten olin toivonutkin. Mutta silti, joudun pettymään, sillä hän ei osaa vastata täsmällisesti kysymykseeni, vaikka aiheen pyörittelykin kieltämättä on hyvin kiinnostavaa.

Virtaviivaisempi luonne välttelisi epäröintinsä näyttämistä ja vastaisi mieluiten jotain käytännöllistä ja päivänselvää, kuten: ”Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä”, tai ”Halusin hyvin maksetun ja säännöllisen ammatin”. Hänellä olisi minulle vastaus, mitä tarjota, mutta se olisi kuitenkin vain laimea projektio siitä vyyhdistä, jonka alkulähteille toivoin itseni kuljetettavan.

Alkua ei ole, tiedän, eikä loppu niin ikään. Viihdymme hyvin haaveillen seikkailujen aluista ja pelkäämme rakkaittemme kuolemaa, koska pidämme niitä hyvien aikojen loppuna. Eikö kuitenkin ole rehellisempää sanoa, että seikkailua odottavan mieli ja luonne ovat jo kauan sitten alustaneet ajatuksen, joka johtaa seikkailun toteuttamiseen? Siinä tapauksessa seikkailun alku ei olisikaan se, kun laiva irrottautuu ankkurista eräänä perjantai-iltana ja aloittaa matkansa kohti jännitystä – sen sijaan alku rönsyää ajassa taaksepäin ja haarautuu isiemme valintoihin, äitiemme geeneihin ja meidän oikkuihimme. Alku on alustettu kauan ennen sen näennäistä syntymää aivan, kuten toivottu lapsi on elänyt vanhempiensa ajatuksissa jo siitä lähtien, kun he leikkivät päiväkodissa kotia ollessaan vielä polvenkorkuisia tenavoita.

Seuraavalla kerralla en taidakaan kysyä, miten ystäväni keksi kiinnostua valokuvaamisesta – sen sijaan aion kysyä, mitä alkuja hän uskoo tai toivoon kantavansa sydämessään kohti ikuisuutta. Ja lupaan, etten hyväksy vastausta, joka kestäisi alle eliniän.

Maalausteline on vinossa ja se kannattelee keskeneräistä mielikuvitusmaisemaa. Vieressä ovat nuotit, mutta tulkinta on ottanut huomattavasti vapauksia alkuperäisestä stemmasta. Tämä on nyt kolmas työstämäni maalaus Uuden Elämäni aikana ja ihmettelen, miksi se on jälleen täysin erilainen kuin molemmat edeltäjänsä. En ole vielä niin taitava, että osaisin loihtia mieleni kankaalle juuri niin, kuin haluan. En myöskään ole valokuvantarkka pensselikäsi, joten ihmettelen, miksi molemmista puutteistani huolimatta sohaisuni tuottaa syvänlaatuista mielihyvää.

Ensinnäkin, maalasin tänään Joonan vierellä. Rakkaani läsnäolon rauhoittava vaikutus maksimoitui, kun hänen pikkutarkka työskentelynsä imi selvästi kaiken turhan pois ilmapiiristä. Sain tartunnan - Joonan keskittyneisyys ja rauha opettivat minut valitsemaan tällä kertaa pienimmän omistamani pensseli taivaan suurten linjojen maalaamiseen, enkä tällä kertaa ahnehtinut sekoittamaan liikaa maaleja kerralla. Ihmeen järjestelmällisesti jaksoin harkita jokaisen siveltimenvedon ja pitkän näpertämisen ja luovien tekniikkaratkaisujen kautta huomasin, että jälki oli täsmälleen yhtä haaveileva kuin mielialanikin.

Sain tänään luettua viimeiset sivut John Daido Loorin kirjasta Zen ja luovuus (jonka Joona usein harhautuu lukemaan "zen ja luovutus").  Koulussa ryhmäkoodauksessa tajuan yleensä hämärästi, mistä itseäni paremmat koodarit puhutaan, mutten osaisi itse artikuloida puhuttuja lauseita uudelleen. Samaan tapaan kirjaa lukiessani tajusin syvällä tasolla, mitä kirjoittaja tarkoitti, mutta se kosketti minua kuin runo - abstraktisti ja tavallisuudesta poiketen. Kuten luotan lahjakkaisiin koodarikavereihin luotan myös tuohon hämärään mutta merkitykselliseen sanomaan, joka mielestäni muistuttaa kuulijaansa totuudesta.

Kirjassa sanotaan, että dualismi ja ennakointi kangistavat mielen kykenemättömäksi luottamaan todellisuuteen. Taisin tänään maalatessani suunnitella ja improvisoida niin, että suunnitelmat rohkaisivat mieleni rentoutumaan ja tekemään oikein. Tähän mennessä olen vain sutinut jotain pikkupaniikissa siitä, etten onnistukaan vuorimaiseman maalaamisessa. Nyt otin pieniä askeleita tietoisena siitä, ettei minun tarvitse tehdä kuin pieni palanen kerrallaan ja luottaa siihen, että siitä kehkeytyy jotain hienoa.

Oloni pahenee. Tämänvuotinen vappukarnevaali taitaa mennä minulta pahemman kerran ohitse. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Tänään oli taas torstain istunto, ja meille soitettiin nauhalta opetuspuhe. Haluaisin kirjoittaa siitä, mutta se on vaikeaa, koska meditointi on itselleni vielä niin tuoretta ja haurasta, enkä haluaisi pilata sen ainutlaatuisuutta rupattelemalla sitä puhki. Sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan mitään - suurin osa, mitä tiedän meditaatiosta perustuu luettuun ja hatarasti koettuun, eikä siis todelliseen viisauteen. Olen huomannut itsessäni ärsyttävän piirteen, pakkomielteen olla kirjaviisas ja toitottaa myös kaikki tuntemukseni ilmoihin. Moinen julistusmeininki on hyvä viimeistään tässä vaiheessa totutella pois. Tahtoisin niin koasti virrata herkempään, viisaampaan suuntaan.

Tämäniltainen auringonlasku oli taivaallisen upea! Länsiväylää lasketellessani kirja tipahti syliin, kun tuijottelin ulos. Kelasin, että koko hemmetin päivä on nyt tiivistettynä tähän hurjan kauniiseen ja tyyneen edenpintaan. Levoton luontoni hiljeni, ja saatoin olla rauhallisen tyytyväinen päivään, mikä on ehkä vaikeinta maailmassa.

Olla tyytyväinen - on niin paljon vaihtoehtoja, niin paljon tapoja ja ideoita. Ne hajoavat tunteihini ja murenevat. Opettelen pala palalta iloitsemaan tästä pienestä palasta, jota kunakin hetkenä nakerran.

Sain juuri soiton opiskelukaverilta, jonka kanssa en tosin opiskele, mutta kuitenkin. Huomenna perjantaina olisi sitten tiedossa mahdollisesti triatlon, joka kestäisi yön yli. Ja sunnuntaina Länsiväyläjuoksu, 17,4 km. Äärimmäisen jännittävää!

En osaa nyt sanoa enempää. Menen sen sijaan juomaan litran vettä.

Olen suurten kysymysten partaalla, kuten aina. Luonteeni on sellainen, etten lakkaa hakemasta ja kyselemästä. Hukkaan realiteetit ja todellisuuden omaan aivomyrskyyni ja istun yksin kotona tuntitolkulla lukien jotain, siivoten ja lukien lisää toisista ihmisistä, jotka jostain syystä ovat liian kaukana tavoittelemattomissa. Yksin.

Käyn nyt läpi sen, mitä ei voi kieltää: olen eurooppalainen, tämä on minun ympäristöni ja kulttuurini. Mikä kulttuuri? Haa, tämä, joka hiljaa muokkaa sitä, mikä on minulle mahdollista ja mitä valitsen. Tämä yksinäisyyden kulttuuri.

Olen surullinen nyt. Luin juuri parin opiskelukaverini blogeja - he ovat nyt vaihdossa ja etsin heidän kokemuksistaan jotain, mihin tarttua. Miten he kokivat sukelluksen uuteen ja ennakoimattomaan elämään? Itselleni se oli kasvattavin, nopeasti alkanut ja loppunut yksittäinen kokemus elämäni aikana. Jokainen aamu hyppäsin kalliolta kohti puhdasta, allani virtaavaa jokea. Joka päivä virta oli eri, enkä tiennyt koskaan, millaiselta vesi tuntuisi sillä kertaa. Virta vei minua sen päivän eteenpäin ja luotin siihen. Se opetti minua. Joskus pelkäsin, ehkä aika useinkin, toisia ihmisiä, koska heidän virtansa oli niin harvoin tutun tuntuinen.

Tuo toisen ihmisen pelko ja jännitys vaivaa minua. Huomaan vältteleväni joskus tavallista kommunikaatiota, koska pelkään, että sen ohuus saa meidät molemmat teeskentelemään, ja sitä en kestä. Jos tunnen omat ajatukseni toisen kannalta mielenkiinnottomiksi, oman elämäni turhaksi puuhasteluksi, en tiedä, kannattaako vuorovaikutus kummankaan kannalta. Mutta ei se ole sekään, kaikkihan me elämme lopulta samassa ajassa ja tilassa. Pikemminkin se olisi teeskentelyä, että väittäisin olevani toista kiinnostavampi.

Nyt taidan mennä ulos kävelylle. Mitä minä täällä yksin tekisin. Yritän samalla kammeta pelkoni ja yksinäisyyteni, katsella valoisia ikkunoita ja nähdä meidät jonain yhtenäisenä, kauniina harsona, jossa kaikilla - myös minullakin - on paikkansa.

Tuntuu todella hassulta käyttää ääkkösiä ja sormi meinaa väkisinkin mennä tilde-näppäimelle. Kiinnostaako ketään? Yritän kuvitella, miltä 1880-90-luvun siirtolaisista tuntui astua laivasta mantereelle Buenos Airesin satamassa. Vuonna 1889 kolme viidesosaa kaikista Buenos Airesin asukkaista oli ulkomaalaisia - jos tunteiden tilastoiminen kertyminä ei olisi pseudotiedettä, toteaisin, että kollektiivinen koti-ikävä mahtoi niinä aikoina olla melkoinen.

Olenko pitänyt huolta itsestäni, kun olen näin kaukana lastenhoitajistani? Stressin mielekkyyden kyseenalaistaminen ja kiireille naureskelu kuuluvat ala-asteen opetus-suunnitelmaan, mutta minulle tuo osa-alue tuntuu olevan erityisen mutkikas. Viime yönä kirjoitin monografiaa kahteen saakka, pyöriskelin sängyssä neljään ja nousin aamupalalle klo 06.50. Lihakset ovat yhä niin jumissa, että epäilen nukkumatin levittäneen niille unipulverin sijaan liimaa. Mitä veikkaat, minkälaisilla valinnoilla olisit itse päätynyt samaan tilaan? Toivottavasti et millään.

Joskus on hyvä kuitenkin olla näitä päiviä: silloin on pakko kohdata se, että jotain on mennyt vikaan joko asenteessa tai maailmassa, ja toipumisprosessi käynnistyy väistämättä kysymyksellä ”mitä ihmettä olen ryssinyt.” Tässä tilanteessa ei kuitenkaan auta nurista: elämä opettaa vain, jos ottaa läpät pois silmiltä ja kohtaa totuuden kaikessa sen suorasukaisessa komeudessaan. Tapaankin sanoa itselleni tämä tästä, ”älä viitsi valehdella - todellisuus on tässä etkä voi kiemurrella siitä minnekään muualle.” Ja sen mukaan on elettävä.

Niin, rehellisyys osana jokapäiväistä elämää on jotain, mitä toivon oppineeni täällä tai ainakin toivon kykeneväni vielä omaksumaan ennen paluuta. Käytännössä rehellisyyttä kysytään usein silloin, kun pitää miettiä, missä menee raja muiden toiveiden ja minun toiveiden välillä. Onko minun pakko mennä jos nuokin menevät? Usein olen mennyt ja oppinut siitä jotain. On myös astetta syvempiä, toiseen ihmiseen liittyviä valintoja. Lapsi tuppaa helposti olemaan lyhytkatseinen, mutta onneksi minulla on nykyään täysin selvillä, että rakkauden valitseminen vetää aina pidemmän korren. Kuinka hyvä onkaan, ettei enää tarvitse kokeilla sitä ”mitä jos”-vaihtoehtoa. Kiitos siitä tuhannesti!