Sain eilen kirjeen äidiltä. Olin juuri iskemässä jalkaani ulos respan oviaukosta kun vahtimestari vislasi minut takaisin ja ojensi pääsiäisen värisen A5:n kouraani. Kolme kolumnia ja neljä postikorttia, joista yhden oli valinnut isä. Äidin käsialaa kaikissa. ”Karjalanneidot amppeleissa terassilla ovat vielä upeita. Istun keittiössä, orapihlaja-aita on lehdessä.” Tommi Taberman virnisteli minulle kolumnikuvasta ja kertoi viisaan ajatuksen perunoista samalla, kun kävelin huppupäisenä kylmää katua pitkin kouluun. Posti oli tuonut minulle viiden päivän kuljetusviiveellä pienen kaistaleen kotia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tuntuu todella hassulta käyttää ääkkösiä ja sormi meinaa väkisinkin mennä tilde-näppäimelle. Kiinnostaako ketään? Yritän kuvitella, miltä 1880-90-luvun siirtolaisista tuntui astua laivasta mantereelle Buenos Airesin satamassa. Vuonna 1889 kolme viidesosaa kaikista Buenos Airesin asukkaista oli ulkomaalaisia - jos tunteiden tilastoiminen kertyminä ei olisi pseudotiedettä, toteaisin, että kollektiivinen koti-ikävä mahtoi niinä aikoina olla melkoinen.

Olenko pitänyt huolta itsestäni, kun olen näin kaukana lastenhoitajistani? Stressin mielekkyyden kyseenalaistaminen ja kiireille naureskelu kuuluvat ala-asteen opetus-suunnitelmaan, mutta minulle tuo osa-alue tuntuu olevan erityisen mutkikas. Viime yönä kirjoitin monografiaa kahteen saakka, pyöriskelin sängyssä neljään ja nousin aamupalalle klo 06.50. Lihakset ovat yhä niin jumissa, että epäilen nukkumatin levittäneen niille unipulverin sijaan liimaa. Mitä veikkaat, minkälaisilla valinnoilla olisit itse päätynyt samaan tilaan? Toivottavasti et millään.

Joskus on hyvä kuitenkin olla näitä päiviä: silloin on pakko kohdata se, että jotain on mennyt vikaan joko asenteessa tai maailmassa, ja toipumisprosessi käynnistyy väistämättä kysymyksellä ”mitä ihmettä olen ryssinyt.” Tässä tilanteessa ei kuitenkaan auta nurista: elämä opettaa vain, jos ottaa läpät pois silmiltä ja kohtaa totuuden kaikessa sen suorasukaisessa komeudessaan. Tapaankin sanoa itselleni tämä tästä, ”älä viitsi valehdella - todellisuus on tässä etkä voi kiemurrella siitä minnekään muualle.” Ja sen mukaan on elettävä.

Niin, rehellisyys osana jokapäiväistä elämää on jotain, mitä toivon oppineeni täällä tai ainakin toivon kykeneväni vielä omaksumaan ennen paluuta. Käytännössä rehellisyyttä kysytään usein silloin, kun pitää miettiä, missä menee raja muiden toiveiden ja minun toiveiden välillä. Onko minun pakko mennä jos nuokin menevät? Usein olen mennyt ja oppinut siitä jotain. On myös astetta syvempiä, toiseen ihmiseen liittyviä valintoja. Lapsi tuppaa helposti olemaan lyhytkatseinen, mutta onneksi minulla on nykyään täysin selvillä, että rakkauden valitseminen vetää aina pidemmän korren. Kuinka hyvä onkaan, ettei enää tarvitse kokeilla sitä ”mitä jos”-vaihtoehtoa. Kiitos siitä tuhannesti!