Keskusteluissamme alku ja loppu vilkuttelevat ja lyövät kättä, ja niiden harmonian takia luulemme ymmärtävämme toisiamme. Kuin näytelmässä, niiden esittämiä roolihahmoja tarvitaan sovittamaan juoni kohdalleen - ne ovat osa tarinan mosaiikkia, mutta maskien takana vihtovilla näyttelijöillä on teatterin ulkopuolella oma elämänsä, toisenlainen, kuin yksikään teatterivieras saattaisi arvata. Alku ja loppu ovat taitavia näyttelijöitä, olemme niistä hyvin lumoutuneita.

Tapaan kysellä paljon kohdatessani uuden ihmisen. Haluan tietää, mitä tämä opiskelee, miksi, ja mistä hänen kiinnostuksensa on lähtöisin. Tällainen eräänlaista synnyinlähdettä, ”alkua”, koskeva perustavanlaatuinen kysymys kiehtoo minua, koska en ikinä itse osaisi vastata siihen. Kuitenkin juuri siksi haluankin uskoa, että joku toinen on jo ratkaissut arvoituksen. Kysymykselläni yritän siis selvittää, olisiko keskustelukumppanini kenties alkemisti, joka osaa vangita alut ja loput lasipurkkeihin, joita voi arkipäiväisesti esitellä toisille kuin hyönteiskokoelmia, ”katsos, tässä purkissa näemme alun, jolla on neljä karvaista jalkaa, ja tämä loppu puolestaan on pyöreä kuin hulavanne”.

Keskustelukumppanini rönsyilevyydestä riippuu, miten hän reagoi kysymykseeni. Pohdiskelevainen luonne saattaisi todennäköisesti tarttua syöttiin ja lähteä pyörittelemään kysymystä monitahoisesti aivan, kuten olin toivonutkin. Mutta silti, joudun pettymään, sillä hän ei osaa vastata täsmällisesti kysymykseeni, vaikka aiheen pyörittelykin kieltämättä on hyvin kiinnostavaa.

Virtaviivaisempi luonne välttelisi epäröintinsä näyttämistä ja vastaisi mieluiten jotain käytännöllistä ja päivänselvää, kuten: ”Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä”, tai ”Halusin hyvin maksetun ja säännöllisen ammatin”. Hänellä olisi minulle vastaus, mitä tarjota, mutta se olisi kuitenkin vain laimea projektio siitä vyyhdistä, jonka alkulähteille toivoin itseni kuljetettavan.

Alkua ei ole, tiedän, eikä loppu niin ikään. Viihdymme hyvin haaveillen seikkailujen aluista ja pelkäämme rakkaittemme kuolemaa, koska pidämme niitä hyvien aikojen loppuna. Eikö kuitenkin ole rehellisempää sanoa, että seikkailua odottavan mieli ja luonne ovat jo kauan sitten alustaneet ajatuksen, joka johtaa seikkailun toteuttamiseen? Siinä tapauksessa seikkailun alku ei olisikaan se, kun laiva irrottautuu ankkurista eräänä perjantai-iltana ja aloittaa matkansa kohti jännitystä – sen sijaan alku rönsyää ajassa taaksepäin ja haarautuu isiemme valintoihin, äitiemme geeneihin ja meidän oikkuihimme. Alku on alustettu kauan ennen sen näennäistä syntymää aivan, kuten toivottu lapsi on elänyt vanhempiensa ajatuksissa jo siitä lähtien, kun he leikkivät päiväkodissa kotia ollessaan vielä polvenkorkuisia tenavoita.

Seuraavalla kerralla en taidakaan kysyä, miten ystäväni keksi kiinnostua valokuvaamisesta – sen sijaan aion kysyä, mitä alkuja hän uskoo tai toivoon kantavansa sydämessään kohti ikuisuutta. Ja lupaan, etten hyväksy vastausta, joka kestäisi alle eliniän.

Voimakas flunssa riepottelee minua vapun kynnyksellä. Ihmettelen, mistä sen olen onnistunut poimimaan - kuukauden päivät ovat vasta edelliskerrasta. Samapa tuo. Olen käyttänyt luolautumisaikani luovuuteen.

Maalausteline on vinossa ja se kannattelee keskeneräistä mielikuvitusmaisemaa. Vieressä ovat nuotit, mutta tulkinta on ottanut huomattavasti vapauksia alkuperäisestä stemmasta. Tämä on nyt kolmas työstämäni maalaus Uuden Elämäni aikana ja ihmettelen, miksi se on jälleen täysin erilainen kuin molemmat edeltäjänsä. En ole vielä niin taitava, että osaisin loihtia mieleni kankaalle juuri niin, kuin haluan. En myöskään ole valokuvantarkka pensselikäsi, joten ihmettelen, miksi molemmista puutteistani huolimatta sohaisuni tuottaa syvänlaatuista mielihyvää.

Ensinnäkin, maalasin tänään Joonan vierellä. Rakkaani läsnäolon rauhoittava vaikutus maksimoitui, kun hänen pikkutarkka työskentelynsä imi selvästi kaiken turhan pois ilmapiiristä. Sain tartunnan - Joonan keskittyneisyys ja rauha opettivat minut valitsemaan tällä kertaa pienimmän omistamani pensseli taivaan suurten linjojen maalaamiseen, enkä tällä kertaa ahnehtinut sekoittamaan liikaa maaleja kerralla. Ihmeen järjestelmällisesti jaksoin harkita jokaisen siveltimenvedon ja pitkän näpertämisen ja luovien tekniikkaratkaisujen kautta huomasin, että jälki oli täsmälleen yhtä haaveileva kuin mielialanikin.

Sain tänään luettua viimeiset sivut John Daido Loorin kirjasta Zen ja luovuus (jonka Joona usein harhautuu lukemaan "zen ja luovutus").  Koulussa ryhmäkoodauksessa tajuan yleensä hämärästi, mistä itseäni paremmat koodarit puhutaan, mutten osaisi itse artikuloida puhuttuja lauseita uudelleen. Samaan tapaan kirjaa lukiessani tajusin syvällä tasolla, mitä kirjoittaja tarkoitti, mutta se kosketti minua kuin runo - abstraktisti ja tavallisuudesta poiketen. Kuten luotan lahjakkaisiin koodarikavereihin luotan myös tuohon hämärään mutta merkitykselliseen sanomaan, joka mielestäni muistuttaa kuulijaansa totuudesta.

Kirjassa sanotaan, että dualismi ja ennakointi kangistavat mielen kykenemättömäksi luottamaan todellisuuteen. Taisin tänään maalatessani suunnitella ja improvisoida niin, että suunnitelmat rohkaisivat mieleni rentoutumaan ja tekemään oikein. Tähän mennessä olen vain sutinut jotain pikkupaniikissa siitä, etten onnistukaan vuorimaiseman maalaamisessa. Nyt otin pieniä askeleita tietoisena siitä, ettei minun tarvitse tehdä kuin pieni palanen kerrallaan ja luottaa siihen, että siitä kehkeytyy jotain hienoa.

Oloni pahenee. Tämänvuotinen vappukarnevaali taitaa mennä minulta pahemman kerran ohitse. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Zazen vie olemisen ytimeen. Jos sitä ei ole koskaan harjoittanut, kuulostaa varmaan absurdilta, että istumalla hiljaa pimeässä huoneessa elämä voi alkaa kukkia niin paljon.

Tänään oli taas torstain istunto, ja meille soitettiin nauhalta opetuspuhe. Haluaisin kirjoittaa siitä, mutta se on vaikeaa, koska meditointi on itselleni vielä niin tuoretta ja haurasta, enkä haluaisi pilata sen ainutlaatuisuutta rupattelemalla sitä puhki. Sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan mitään - suurin osa, mitä tiedän meditaatiosta perustuu luettuun ja hatarasti koettuun, eikä siis todelliseen viisauteen. Olen huomannut itsessäni ärsyttävän piirteen, pakkomielteen olla kirjaviisas ja toitottaa myös kaikki tuntemukseni ilmoihin. Moinen julistusmeininki on hyvä viimeistään tässä vaiheessa totutella pois. Tahtoisin niin koasti virrata herkempään, viisaampaan suuntaan.

Tämäniltainen auringonlasku oli taivaallisen upea! Länsiväylää lasketellessani kirja tipahti syliin, kun tuijottelin ulos. Kelasin, että koko hemmetin päivä on nyt tiivistettynä tähän hurjan kauniiseen ja tyyneen edenpintaan. Levoton luontoni hiljeni, ja saatoin olla rauhallisen tyytyväinen päivään, mikä on ehkä vaikeinta maailmassa.

Olla tyytyväinen - on niin paljon vaihtoehtoja, niin paljon tapoja ja ideoita. Ne hajoavat tunteihini ja murenevat. Opettelen pala palalta iloitsemaan tästä pienestä palasta, jota kunakin hetkenä nakerran.

Sain juuri soiton opiskelukaverilta, jonka kanssa en tosin opiskele, mutta kuitenkin. Huomenna perjantaina olisi sitten tiedossa mahdollisesti triatlon, joka kestäisi yön yli. Ja sunnuntaina Länsiväyläjuoksu, 17,4 km. Äärimmäisen jännittävää!

En osaa nyt sanoa enempää. Menen sen sijaan juomaan litran vettä.

Elämäni on muuttanut raiteitaan voimakkaasti Argentiinan vaihdon jälkeen. En kirjoittanut tuona aikana juurikaan blogia, ja nyt tuntuu, että olisi pitänyt. Että olisi jotain pysyvää todisteena, että minä elin jokaisena niistä päivistä, joita en enää muista erikseen.

Olen suurten kysymysten partaalla, kuten aina. Luonteeni on sellainen, etten lakkaa hakemasta ja kyselemästä. Hukkaan realiteetit ja todellisuuden omaan aivomyrskyyni ja istun yksin kotona tuntitolkulla lukien jotain, siivoten ja lukien lisää toisista ihmisistä, jotka jostain syystä ovat liian kaukana tavoittelemattomissa. Yksin.

Käyn nyt läpi sen, mitä ei voi kieltää: olen eurooppalainen, tämä on minun ympäristöni ja kulttuurini. Mikä kulttuuri? Haa, tämä, joka hiljaa muokkaa sitä, mikä on minulle mahdollista ja mitä valitsen. Tämä yksinäisyyden kulttuuri.

Olen surullinen nyt. Luin juuri parin opiskelukaverini blogeja - he ovat nyt vaihdossa ja etsin heidän kokemuksistaan jotain, mihin tarttua. Miten he kokivat sukelluksen uuteen ja ennakoimattomaan elämään? Itselleni se oli kasvattavin, nopeasti alkanut ja loppunut yksittäinen kokemus elämäni aikana. Jokainen aamu hyppäsin kalliolta kohti puhdasta, allani virtaavaa jokea. Joka päivä virta oli eri, enkä tiennyt koskaan, millaiselta vesi tuntuisi sillä kertaa. Virta vei minua sen päivän eteenpäin ja luotin siihen. Se opetti minua. Joskus pelkäsin, ehkä aika useinkin, toisia ihmisiä, koska heidän virtansa oli niin harvoin tutun tuntuinen.

Tuo toisen ihmisen pelko ja jännitys vaivaa minua. Huomaan vältteleväni joskus tavallista kommunikaatiota, koska pelkään, että sen ohuus saa meidät molemmat teeskentelemään, ja sitä en kestä. Jos tunnen omat ajatukseni toisen kannalta mielenkiinnottomiksi, oman elämäni turhaksi puuhasteluksi, en tiedä, kannattaako vuorovaikutus kummankaan kannalta. Mutta ei se ole sekään, kaikkihan me elämme lopulta samassa ajassa ja tilassa. Pikemminkin se olisi teeskentelyä, että väittäisin olevani toista kiinnostavampi.

Nyt taidan mennä ulos kävelylle. Mitä minä täällä yksin tekisin. Yritän samalla kammeta pelkoni ja yksinäisyyteni, katsella valoisia ikkunoita ja nähdä meidät jonain yhtenäisenä, kauniina harsona, jossa kaikilla - myös minullakin - on paikkansa.

Taalla on monimutkaista elaa. Jos menee verikokeeseen, kestaa 13 paivaa saada tulos. Mitas jos silla valilla ehtii vaikka kuolla? Miksi kunnallissairaaloissa ei ole tarpeeksi sankyja? Miksi minun pitaa syoda herpeslaakkeita vesirokkoon? En tajua. Onneksi en ole yksin, onneksi ystava oli halaamassa tanaan, kun ei jaksanut tajuta. Miksi laakari totesi lakonisesti, etta kylla jotkut kuolevat vesirokkoon? Aluksi hapesin ulkomuotoani niin etten kehdannut astua ulos huoneestani. Naama taynna paiseita, nice. Tanaan hedelmakauppias kysyi ystavallisesti, mika minulla oikein on. Haluaisin kirjoittaa otsaani: varisela, chicken pox. Kiitos kaikille, olen nyt vahan kipeana. Kaveri nauroi heleasti kanssani, kun tormasimme kadulla. Kutittaa. Onko maailman talous nyt kaatumassa? Pitaako minunkin alkaa kerjata lanttini? Voisiko niin periaatteessa tapahtua, ja jos ei, niin miksi? Mina en ymmarra mitaan. Miksi Islannissa on lama? Toivon, etta rutto loppuu pian.