Muutuin tänään luimistelevaksi koiraksi. Häntä koipien välissä ja naama roikkuen matelin seiniä pitkin enkä kyennyt katsomaan heitä silmiin kunnolla. He äyskivät toisilleen, pienistä asioista tuli suuria virheitä, joiden täyttäminen oli mahdotonta, mutta huomautus oli silti aiheellista. He olivat tulleet auttamaan minua, mutta pelkäsin kuollakseni, että kimppu hajoaa, enkä uskaltanut hengittää kunnolla. Pari kertaa räyskäisin takaisin kimpaantuneena, mutta samalla tiesin, ettei kova toimi kovaa vasten – pitää niellä kaikki, rakastaa, rakastaa ja rakastaa…

Voivatko he rakastaa minua, vaikka muutin pois pienenä? Kelpaanko heille, vaikka näemme harvoin, ja usein tarvitsen apua? Yritykseni on ollut saavuttaa mahdollisimman suuri suvereniteetti, ja olen usein ylpeänä todistellut kykeneväni itse kustantamaan tekemiseni ja itse ratkaisemaan haasteeni. Olen kuitenkin aina puhunut niistä heille, koska olen halunnut pitää meidät lähellä toisiamme.

Milloin hän lakkasi jaksamasta kiukutteluani, ottamasta syliin, kannustamasta uusiin haasteisiin, iloitsemasta uusista ystävistäni, tai kyselemästä ystävistäni. Ei hän ole tainnut lakata. Taidan itse vain nähdä meidän dynamiikan lahoavan, aikuisten murisevan toisilleen vain periaatteen vuoksi – koska me olemme aikuisia, ja meillä on oltava oma tila. Vihaan tuota tilaa. Se tekee minut sairaaksi, mietin jo 4 kuukautta ennen joulua, kuinka voisin välttää yhteiset piinapenkkimme, jotka aina johtavat riitelyyn ja pahaan mieleen.

Rakkaus ei ole kadonnut. Sen tietää palasta, joka nousee kurkkuun, kun he ovat taas poissa. Vaivun aina hetkeksi syvälle, puran vyyhdin ja alan taas odottaa positiivisesti seuraavaa mahdollisuutta käyttäytyä kauniimmin. Epäonnistuneet tilanteet kuitenkin vaikeuttavat vapautumista. Emme naura enää, vitsaile emmekä puhu henkilökohtaisista arvoista, koska piikit ovat jatkuvasti esillä.

Lämpö ja kuunteleminen, hetkessä oleminen ja toiselle mielen avaaminen riittävät mihin tahansa. Uskon hyvään, tahdon uskoa, että jatkuva kärsivällisyys opettaa meidät unohtamaan omat näennäiset etumme ja avaa meille oikean yhteisyyden. Meistä alkaa tuntua helpolta olla mukavia toisillemme, koska millään teoillamme ei ole yhtä miellyttäviä vaikutuksia. Maailmassa on kasapäin sontaa – sellaista turhaa uhoamista katumusta, jonka väistyessä meidän ei tarvitse pelätä seurauksia, koska ne ovat aina oikein.