Hassua, miten siihen aina palaa takaisin. Ensin täytyy tehdä kierros tuulessa ja loskassa kunnes sama yksinkertainen sana palautuu mieleen: nyt. Ei muuta. Heräsin aamulla nukuttuani taas reippasti yli kymmenen tuntia. Haistoin heti käytävässä palaneen käryn, ja äiti oli huonolla tuulella. Aina joku on syyllinen. Minun takiani oli pitänyt keittää puuro, joka halusi vähän retkeillä - sain siis siivota. Toisaalta, mitä väliä. Ei ole minun tehtäväni sanoa, koska on syytä olla onnellinen. Jos itse saisin valita, valitsisin ehdottomasti ne hetket, jolloin puuro palaa kiinni levyyn - ne hetket ovat yksiä parhaista harjoitella pitkämielisyyttä.

Saunassa,  pentulaatkosssa, ulkona,  kylpyhuoneessa, märät tassut,  vanhassa huoneessa, nyt. Mitään muuta ei ole, kuin yksinkertaisia hetkiä peräkkäin. Luovutan kaiken muun sinne, minne se kuuluu. En voi vaikuttaa siihen, mitä tulee ja menee. En voi määrätä yleistä moraalikäsitystä enkä asettaa toisten ihmisten toimintaa noudattamaan sitä. On vain oma rauhallisuuteni ja kaikki oksat, jotka kurkottavat minua kohti nyt.

Kamalinta olisi tyhjyys. Se, että tuntisi oksien loittonevan ja painot omissa nilkoissa estämässä niiden perään ryntäämisen. Toisaalta oksat tulevat kosketusetäisyydelle, jos päänsisäinen paine niiden hamuamiseen lievenee. Huomasin tänään, että oksat tulevat, jos niiden antaa tulla itsekseen siilloin kun niille sopii. En voi valita oksia enkä hetkiä, voin vain valmistautua kohtaamaan niistä minkä tahansa ja nauttimaan siitä, minkä ikinä saankaan. Kaikki tapahtuu joka tapauksessa nyt. Odotellessa voi naureskella. Mikä tahansa on oikeastaan koomista. On aikoja, jolloin nauran koko ajan. Sillä, kuinka luonnollisesti nauru tulee, ei ole yhteyttä kiireeseen eikä ulkoisiin iloihin. Kun en naura, etsin koko ajan jotain muuta aivan kuin minulle annetut oksat olisivat kaikki liian kantturoita. Nirppanokka hienostelija.. Ei, etsin koko ajan viisautta, mutta niinä aikoina kun nauru ei ole kanssani, on joka tapauksessa varmaa, että viisauskin on on käymässä jossain muualla. Jos en naura, on siihenkin aina syy. Kun näen ihmisen jon ka syitä en näe tai ymmärrä, ja joka mielestäni tekee itselleen hallaa, tulen surulliseksi. Omatunnon vastustaminen rikkoo sellaista harsoa, johon ei parsinneula uppoa. Siksi yritän kulkea tuntosarvet koholla, jotta neuloja ei tarvittaisi. Saanhan?

Allot vievät minua ulapalle. Yritän jatkuvasti rakentaa venettäni turvalliseksi, jotta se ei uppoaisi matkalla. Se vie minut seikkailuihin, joissa tarvitsen vain enemmän tarkkaavaisuutta, rakkautta ja luottavaisuutta. Toivon, että osaisin kohdata mahdollisimman tiiviisti ihmiseni ja haistaa, mikä on milloinkin hyvä.