Viiletän joka päivä pyörällä 'sinne ja takaisin'. Reisilihakseni valittavat usein liikahappoisuutta, enkä halua piiskata niitä liikaa - körryyttelen rauhassa sinne, minne ikinä olenkaan menossa. Kuvittelen polkiessani eläväni jurakaudella, koska puut kurottavat niin korkealle ja saniaiset kasvavat kosteissa ryppäissä mutaisten ojien varsilla. Dinosaurukset vain puuttuvat. Olen Helsingissä. Keskuspuistossa.

Asun Etelä-Haagassa mikroskooppisessa 37,5 neliön kaksiossa, eikä huoneessani ole ovea. Olen ripustanut verhon peittämään paljasta reikää seinässä. Verho on peritty veljeni vaimolta ja se on muinaista Marimekkoa. Minun ja 'toisen' huonetta eristää mikroskooppinen keittiö, jonka kaapista löysimme viime talvena toukkia. Ne olivat pesiytyneet korppujauhopussiin ja olivat kuulema pieniä ja mustia. En tiedä, koska en pystynyt katsomaan. Sen sijaan kiemurtelin hysteerisenä sängyllä kikattamassa ja kiljumassa yhtäaikaa. 'Toinen' eli kämppikseni eli pitkäaikaisin ystäväni käyttäytyi osapuilleen samaan tapaan sillä erotuksella, että hän kykeni koskemaan pussiin ja heittämään sen sisällön pois. Tosin hän joutui lainaamaan silmälasejani sumentaakseen näkökenttänsä liialta inhotukselta. Kämppikseni onkin reipas tyttö - uskalsi yksin Intiaan. Olen minäkin reipas ja aion myös Intiaan (en kuitenkaan yksin), satun vain pelkäämään muutamia harvoja asioita, joista itse asiassa mieleeni juolahtaa ainoastaan ihmiseen tai eläimiin pesiytyneet loiset, toukat ja käärmeet - kaikki pieniaivoiset eliöt, joiden esiintymiseen voi liittää verbin 'kihistä(/kuhista)'. Intiassa tosin öttiäisiä riittää, mutta minkäs teet.

Näen unia käärmeistä, ja ne jos mitkä ovat ahdistavia. Unissa maa kihisee kiemurtelevia myrkkykäärmeitä, jotka lipovat haaraisia suippokieliään ja toivovat minun loppuani. Toisaalta näen myös sellaisia unia, joissa lennän vapaana kaikkien maan pintaan rajoittuneiden ihmisten yli minne vain.
Unissa - sanotaan - ihminen on kaikista eniten sisällä omassa itsessään. Minun Suuri Haasteeni on viettää eloni päivät niin, että olisin myös valveilla mahdollisimman intensiivisesti kiinni siellä, missä olen. Vaikka pelkäisin käärmeitä ja sokeritoukkia painelen silti päättäväisenä niiden miekkojen lävitse, jotka voisin torjua helposti paketoimalla minäni läpinäkyvään teräskelmuun. Kelmussa olisin rauhassa käsitysteni kanssa ja voisin suunnitella kaiken valmiiksi loppuun saakka. Keskustelisin kelmuni takaa ripottelemalla asenteitani ja tietojani ympärilleni vahvistamaan asemaani. Olisin erillään muista, minulla olisi aina oikeutus vihoitteluun, etuiluun ja aptatiaan. Toiset kilpailisivat kanssani, mittelisimme voimiamme, ja olisin kateellinen vahvemmille, koska tuntisin oloni arvottomaksi. Nauraisin ja hymyilisin, mutta illalla poskiani pakottaisi. En kertoisi mitään vaikka voisinkin, mutta kerrottavillakin asioilla häämöttäisi loppu, jos lakkaisin ruokkimasta todellisuutta innostuksella. Mielikuvitukseni kuolisi nälkään, ja minusta tulisi yhtä väritön kuin ne keskustelut, joita käyn etäisten ihmisten kanssa kelmuni läpi.

Pidän ihmisistä. Oikeastaan rakastan heitä. Rakastan heidän kanssa käytäviä hyviä keskusteluita, joissa mieleni irtautuu persoonastani ja vapaudun rehentelyn ja halveksumisen tarpeesta. Keskustelukumppanini mieli saa vapaana kommunikoida omani kanssa, ja rakennamme yhteistä hetkeä, jossa molemmilla on yhtäläiset mahdollisuudet kuunnella ja tulla kuulluksi. Keskustelemalla otan selvää siitä, mitä luulemistani asioista tulisi kumota uuden kuun alta. Myös lukeminen on vuorovaikutusta maailman kanssa. En allekirjoita nörttiteoriaa, jonka mukaan lukevat ihmiset ovat irtaantuneet kaikkeudesta omaan galaksiinsa, jossa heillä ei ole mitään käsitystä realismista. Minusta lukevalla ihmisellä on varsin oivallinen valttikortti maailman ymmärtämisen pitkässä prosessissa.

Minulla on koko ajan nälkä, koska kulutan niin paljon. Erityisesti tykkään syödä vanukasta. Ajattelen usein, kuinka mitokondrioiden määrä lihassoluissani kasvaa sitä mukaa, kun liikutan itseäni, ja keuhkoni täyttyvät tuhansilla litroilla happea, joka imeytyy keuhkorakkuloissa hiussuoniin. Isäni on tervannut omat rekkulansa tupakalla. Jos jotain pitää mennä pilaamaan, niin mieluiten valitsisin kuulon. Pilaisin sen vähitellen huumaavalla musiikilla. Sen mukana voisin juosta maratoneja, matkustaa Mozartin ja Rachmaninovin mukana kauneuteen ja kuulauteen tai tanssia onnen tansseja ystävien kanssa tai yksin. Musiikki voisi tulla paineella omista keuhkoistani lauluna tai instrumentin äänenä minusta tai vierustoveristani. Voisin kävellä kilometreja laput korvilla 'väsyttäen turhaa ikävääni'. Mieluummin pilaisin korvieni sisässä olevien simpukoiden värekarvojen dynamiikan kuin hapenottokykyni ja elinvoimani.

Tapahtumaketjut johtavat täydellisyyteen, ja on mukavaa tyytyä siihen, mitä saa. Paha on hyvää, ja hyvä pahaa, eikä mielipiteelläni ole edes väliä - kaikki tapahtuu kuitenkin. Se on jännittävää on ihanaa, ja kaikki ne narut, jotka kiskovat minua kaulasta eri suuntiin päivisin ovat katkaistavissa: voin tehdä parhaani nyt ja unohtaa loput. Absurdia on tilannekomiikan moottori, se puskee tarkkaavaisia hetkissään eteenpäin, ja determinismin kukkaset puhkeavat juuri silloin, kun sirkeät silmät yllättyvät kaikesta, mitä ne havaitsevat.