Zazen vie olemisen ytimeen. Jos sitä ei ole koskaan harjoittanut, kuulostaa varmaan absurdilta, että istumalla hiljaa pimeässä huoneessa elämä voi alkaa kukkia niin paljon.

Tänään oli taas torstain istunto, ja meille soitettiin nauhalta opetuspuhe. Haluaisin kirjoittaa siitä, mutta se on vaikeaa, koska meditointi on itselleni vielä niin tuoretta ja haurasta, enkä haluaisi pilata sen ainutlaatuisuutta rupattelemalla sitä puhki. Sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan mitään - suurin osa, mitä tiedän meditaatiosta perustuu luettuun ja hatarasti koettuun, eikä siis todelliseen viisauteen. Olen huomannut itsessäni ärsyttävän piirteen, pakkomielteen olla kirjaviisas ja toitottaa myös kaikki tuntemukseni ilmoihin. Moinen julistusmeininki on hyvä viimeistään tässä vaiheessa totutella pois. Tahtoisin niin koasti virrata herkempään, viisaampaan suuntaan.

Tämäniltainen auringonlasku oli taivaallisen upea! Länsiväylää lasketellessani kirja tipahti syliin, kun tuijottelin ulos. Kelasin, että koko hemmetin päivä on nyt tiivistettynä tähän hurjan kauniiseen ja tyyneen edenpintaan. Levoton luontoni hiljeni, ja saatoin olla rauhallisen tyytyväinen päivään, mikä on ehkä vaikeinta maailmassa.

Olla tyytyväinen - on niin paljon vaihtoehtoja, niin paljon tapoja ja ideoita. Ne hajoavat tunteihini ja murenevat. Opettelen pala palalta iloitsemaan tästä pienestä palasta, jota kunakin hetkenä nakerran.

Sain juuri soiton opiskelukaverilta, jonka kanssa en tosin opiskele, mutta kuitenkin. Huomenna perjantaina olisi sitten tiedossa mahdollisesti triatlon, joka kestäisi yön yli. Ja sunnuntaina Länsiväyläjuoksu, 17,4 km. Äärimmäisen jännittävää!

En osaa nyt sanoa enempää. Menen sen sijaan juomaan litran vettä.