Keskusteluissamme alku ja loppu vilkuttelevat ja lyövät kättä, ja niiden harmonian takia luulemme ymmärtävämme toisiamme. Kuin näytelmässä, niiden esittämiä roolihahmoja tarvitaan sovittamaan juoni kohdalleen - ne ovat osa tarinan mosaiikkia, mutta maskien takana vihtovilla näyttelijöillä on teatterin ulkopuolella oma elämänsä, toisenlainen, kuin yksikään teatterivieras saattaisi arvata. Alku ja loppu ovat taitavia näyttelijöitä, olemme niistä hyvin lumoutuneita.

 

Tapaan kysellä paljon kohdatessani uuden ihmisen. Haluan tietää, mitä tämä opiskelee, miksi, ja mistä hänen kiinnostuksensa on lähtöisin. Tällainen eräänlaista synnyinlähdettä, ”alkua”, koskeva perustavanlaatuinen kysymys kiehtoo minua, koska en ikinä itse osaisi vastata siihen. Kuitenkin juuri siksi haluankin uskoa, että joku toinen on jo ratkaissut arvoituksen. Kysymykselläni yritän siis selvittää, olisiko keskustelukumppanini kenties alkemisti, joka osaa vangita alut ja loput lasipurkkeihin, joita voi arkipäiväisesti esitellä toisille kuin hyönteiskokoelmia, ”katsos, tässä purkissa näemme alun, jolla on neljä karvaista jalkaa, ja tämä loppu puolestaan on pyöreä kuin hulavanne”.

 

Keskustelukumppanini rönsyilevyydestä riippuu, miten hän reagoi kysymykseeni. Pohdiskelevainen luonne saattaisi todennäköisesti tarttua syöttiin ja lähteä pyörittelemään kysymystä monitahoisesti aivan, kuten olin toivonutkin. Mutta silti, joudun pettymään, sillä hän ei osaa vastata täsmällisesti kysymykseeni, vaikka aiheen pyörittelykin kieltämättä on hyvin kiinnostavaa.

 

Virtaviivaisempi luonne välttelisi epäröintinsä näyttämistä ja vastaisi mieluiten jotain käytännöllistä ja päivänselvää, kuten: ”Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä”, tai ”Halusin hyvin maksetun ja säännöllisen ammatin”. Hänellä olisi minulle vastaus, mitä tarjota, mutta se olisi kuitenkin vain laimea projektio siitä vyyhdistä, jonka alkulähteille toivoin itseni kuljetettavan.

 

Alkua ei ole, tiedän, eikä loppu niin ikään. Viihdymme hyvin haaveillen seikkailujen aluista ja pelkäämme rakkaittemme kuolemaa, koska pidämme niitä hyvien aikojen loppuna. Eikö kuitenkin ole rehellisempää sanoa, että seikkailua odottavan mieli ja luonne ovat jo kauan sitten alustaneet ajatuksen, joka johtaa seikkailun toteuttamiseen? Siinä tapauksessa seikkailun alku ei olisikaan se, kun laiva irrottautuu ankkurista eräänä perjantai-iltana ja aloittaa matkansa kohti jännitystä – sen sijaan alku rönsyää ajassa taaksepäin ja haarautuu isiemme valintoihin, äitiemme geeneihin ja meidän oikkuihimme. Alku on alustettu kauan ennen sen näennäistä syntymää aivan, kuten toivottu lapsi on elänyt vanhempiensa ajatuksissa jo siitä lähtien, kun he leikkivät päiväkodissa kotia ollessaan vielä polvenkorkuisia tenavoita.

 

Seuraavalla kerralla en taidakaan kysyä, miten ystäväni keksi kiinnostua valokuvaamisesta – sen sijaan aion kysyä, mitä alkuja hän uskoo tai toivoon kantavansa sydämessään kohti ikuisuutta. Ja lupaan, etten hyväksy vastausta, joka kestäisi alle eliniän.