Elämäni on muuttanut raiteitaan voimakkaasti Argentiinan vaihdon jälkeen. En kirjoittanut tuona aikana juurikaan blogia, ja nyt tuntuu, että olisi pitänyt. Että olisi jotain pysyvää todisteena, että minä elin jokaisena niistä päivistä, joita en enää muista erikseen.

Olen suurten kysymysten partaalla, kuten aina. Luonteeni on sellainen, etten lakkaa hakemasta ja kyselemästä. Hukkaan realiteetit ja todellisuuden omaan aivomyrskyyni ja istun yksin kotona tuntitolkulla lukien jotain, siivoten ja lukien lisää toisista ihmisistä, jotka jostain syystä ovat liian kaukana tavoittelemattomissa. Yksin.

Käyn nyt läpi sen, mitä ei voi kieltää: olen eurooppalainen, tämä on minun ympäristöni ja kulttuurini. Mikä kulttuuri? Haa, tämä, joka hiljaa muokkaa sitä, mikä on minulle mahdollista ja mitä valitsen. Tämä yksinäisyyden kulttuuri.

Olen surullinen nyt. Luin juuri parin opiskelukaverini blogeja - he ovat nyt vaihdossa ja etsin heidän kokemuksistaan jotain, mihin tarttua. Miten he kokivat sukelluksen uuteen ja ennakoimattomaan elämään? Itselleni se oli kasvattavin, nopeasti alkanut ja loppunut yksittäinen kokemus elämäni aikana. Jokainen aamu hyppäsin kalliolta kohti puhdasta, allani virtaavaa jokea. Joka päivä virta oli eri, enkä tiennyt koskaan, millaiselta vesi tuntuisi sillä kertaa. Virta vei minua sen päivän eteenpäin ja luotin siihen. Se opetti minua. Joskus pelkäsin, ehkä aika useinkin, toisia ihmisiä, koska heidän virtansa oli niin harvoin tutun tuntuinen.

Tuo toisen ihmisen pelko ja jännitys vaivaa minua. Huomaan vältteleväni joskus tavallista kommunikaatiota, koska pelkään, että sen ohuus saa meidät molemmat teeskentelemään, ja sitä en kestä. Jos tunnen omat ajatukseni toisen kannalta mielenkiinnottomiksi, oman elämäni turhaksi puuhasteluksi, en tiedä, kannattaako vuorovaikutus kummankaan kannalta. Mutta ei se ole sekään, kaikkihan me elämme lopulta samassa ajassa ja tilassa. Pikemminkin se olisi teeskentelyä, että väittäisin olevani toista kiinnostavampi.

Nyt taidan mennä ulos kävelylle. Mitä minä täällä yksin tekisin. Yritän samalla kammeta pelkoni ja yksinäisyyteni, katsella valoisia ikkunoita ja nähdä meidät jonain yhtenäisenä, kauniina harsona, jossa kaikilla - myös minullakin - on paikkansa.